Karu tosiasia on, että jonkunasteinen loppuunpalamisen koin tuon rankan kevään aikana. En voi, enkä halua syyttää KUP:peja siitä, vaikka negatiiviset muistoni ovatkin niihin kiteytyneet. Muutenkin täysi kouluvuosi+ 3 iltaa viikosta vienyt työläs sivuaine ja oma henkilökohtainen aikaa vievä kasvuprosessi ajautti minut tilanteeseen, jossa en päässyt lepäämään, vaikka sitä olisin juuri eniten tarvinut.
Elämäni ei ollut oikein tasapainossa. Koululle annoin ajastani n.2/3. Loput menivät lepoon. Harrastukseni jäivät yhteen lätkävuoroon viikossa, eikä sosiaalista elämää ollut kuin viikonloppuisin. Näin jälkiviisaana voi todeta, että haukkasin liian ison palan kakkua- ts. haukkasin paskaa. Kyllähän sen jo silloin tiesin, mutta sisu ei antanut periksi siirtää osaa hommista tulevaisuuteen.
Kokonaisuudessaan kuvisvuosi oli kuitenkin antoisa. Vaikka se sisältääkin monia ikäviä, tylsiä ja ahdistaviakin muistoja. Alussa motivaationi oli huipussaan, kun luulin, että pääsen tekemään sitä, mistä olen yleensä paljon nauttinut; piirtämään, maalaamaan, muotoilemaan, veistämään... luomaan. Mutta jo parin ensimmäisen viikon jälkeen totuus valkeni minulle karvaana. Yksittäisiin töihin käytettävä aika demojen puitteissa on 1-2h. Se oli siis kaikkea muuta, mitä olin kuvitellut. Se ei ollutkaan taiteen tekemistä ja luovia prosesseja, vaan työlästä tekniikoiden opettelua tappotahdilla, harjoitusten, luonnosten ja töiden HUTILOINTIA. Hyvin pian oma vaatimustaso laski alle välttävän ja samalla motivaatio. Lukion valinnaisten kuviskurssien anti oli niin laaja, että tällä kurssilla uusia tekniikoita tuli esille varsin vähän. Toki nyt pureuduimme nissä hieman syvemmälle. Didaktiikkaa kurssit sisälsivät vain hitusen, jos lainkaan.
Kurssien aikana työt ja tapahtumat herättelivät koko tunneskaalani, onneksi välissä oli mielenkiintoisia ja palkitseviakin tapahtumia, mutta varsinkin Joulun jälkeen opiskelu oli tervanjuontia. Tunneilla viihtyminen oli haastavaa, kun en naisenemmistössä päässyt oikein samalle aaltopiuudelle juttujen kanssa. Sähläykset aikataulutusten kanssa ärsyttävt melkein yhtä paljon kuin- anteeksi! lörpöttelevät akat. Luulen, että olisin nauttinut ja saanut paljon enemmän irti, jos sivuaineeni olisi ajoittunut jollekin rauhallisemmalle vuodelle.
Kesäloman koittaessa olin niin poikki, että en edes harkinnut portfolion kokoamista. Seuraavana syksynä aihe ahdisti niin paljon, etten päässyt kokoamisessa töiden selaamista ja dokumentointia pidemmälle. Pikkuhiljaa päässä takova ajatus portfolin kasaamisesta vaimeni noustakseen hetkittäin pinnalle ikävänä muistutuksena keskenjääneestä työstä. Nyt viimeinkin vajaan kahden vuoden jälkeen sain otettua itseäni niskasta kiinni ja kokosin työt muistitikulta ja luonnoksista (sähköposteista, koulun verkosta, arkistoista jne.).
Tuo rankka vuosi koetteli henkistä kanttiani toden teolla. Hetki meni jaloille nousemiseen, toipuminen jatkuu osin vieläkin. Olen kitollinen siitä, että nuo tapahtumat pysäyttivät minut. Tuon pysäyttävän, vuoden seinään juoksun jälkeen olen ollut vahvempi, tunnen rajani ja itseni paremmin. Pidemmällä aikavälillä tarkastettuna saamani henkinen pääoma on ollut huikeaa. Ehkä todellinen aikuistuminen tapahtui juuri tämän prosessin aikana.
Kiitos opettajille opista, kärsivällisyydestä ja vivahteikkaasta vuodesta. Ironisesti sanonkin, että harmaalla on yllättävän monta eri sävyä.
-Kaarlo- (ihminen)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti