KUP1 Muistoja näyttelystä

Ota Kiinni- näyttely Rauman taidemuseon pihalla

Kun muistelen järjestämäämme näyttelyä päällimmäiseksi mieleen nousevat tunteet turhautuneisuus, ahdistus ja epätoivo.

Uskon, että muut kurssilaiset jakoivat samat tunteet kanssani. Sain näille käsitykselleni vahvistusta niistä lukuisista keskusteluista ja avautumisista, joita purkautui pitkin kevättä näyttelyä suunnitellessa ja rakennettaessa ryhmätovereideni keskuudesta.

Saattaa kuulostaa kauhealta, mutta juuri sellaista se olikin. Näin jälkikäteen useamman vuoden perspektiivillä koen olevani valmiimpi analysoimaan syitä vahvoille tuntemisillemme.

Ensimmäisenä ja tärkeimpänä syynä uskon olevan väsymyksen, joka johtui pitkäaikaisesta rasituksesta. Viisas sanonta kiteyttää ajatukseni; ”Ei matka tapa, vaan vauhti.” Takana oli pitkä ja äärimmäisen hektinen sivuainevuosi lukuisine tekniikoineen, projekteineen, aikataulumuutoksineen jne... Näyttely piti rakentaa, vaikka bensiini oli jo koneista loppunut.

Toinen vastahakoisia tunteita selittävä syy oli se, etten (ettemme) kokenut näyttelyä omaksi projektiksemme. Omia ajatuksiamme ja ideoitamme ohjailtiin välillä voimakkaastikin ”johtajan” haluamaan suuntaan. Yksityiskohtana muistan tuolta ajalta oppineeni kurssikaveriltani sanan ambitio. Sellaisia toteutimme, vaikka ne eivät olleet meistä lähtöisin.

Kolmantena asiana koin, että kurssin näyttelyn tavoitteet ja omat odotukseni olivat vahvasti ristiriidassa. Ajatukseni oli perinteistä taidenäyttelyä mukaileva ”meidän näyttely”, mutta keskeiseksi teemaksi nousikin lapsille suunnattu osallistava näyttely. Ajatus on toki kiehtova ja monia mahdollisuuksia antava, mutta käytettävissä olleella ajalla ja taloudellisilla resursseilla (0€) emme kyenneet loihtimaan niitä karuselleja ja seikkailuratoja, joihin meidän olisi ”käsityönopiskelijoina pitänyt odotusten mukaan kyetä. Tällaiset yliampuvat odotukset aiheuttivat ainakin meissä miesopiskelijoissa hiukan lapsellisen vastustusreaktion. Koimme olevamme ainoita järkevästi (= teknisen toteutuksen kannalta) ajattelevia näyttelyn suunnittelijoita.

No näyttely kuitenkin rakennettiin ja avajaiset pidettiin. Kuulemani mukaan siellä myös viihdyttiin, mikä on tietenkin hyvä asia. Lopulta jokainen keksi omia pikkuteoksiaan näyttelyä varten. Rakensimme myös pienissä ryhmissä pieniä leikkipisteitä, jotka olivat kustannustehokkaita ajan ja materiaalien suhteen.

Näitä ajatuksia pohdiskellessani huomaan, että kokemuksistani voin ammentaa kekseisiä elementtejä omaan opettajuuteeni. Tiedän omasta kokemuksestani miltä tuntuu, kun ei kiinnosta. Tiedän myös sen tunteen, kun pakotetaan olemaan luova. Ja senkin tiedän, miltä tuntuu, kun oppilaaseen ladataan liian suuria odotuksia, se lamauttaa sen pienenkin innon asiaa ja koko opiskelua kohtaan.

Näyttely oli siis kohdallani antoisa ja avartava, mutta tähän kasvutarinaan halusin kertoa myös niistä kasvukivuista, joita matkalla koin. Nähtäväksi jää kokevatko minun oppilaani vastaavia. Kuuluvatko ne jokaisen ihmisen kasvuun, vai voiko prosessi tapahtua hieman hellävaraisemmin?

Sääliksi käy vieläkin sitä opettajaa, joka joutui kaltaistamme napisevaa ryhmää ohjailemaan. Emme varmasti olleet mikään kiitollisin opetettava joukko. Tosin monelle turhautumisellemme oli syynsä- Ja toivon, että nämä tunteelliset reaktiot opettaja otti rakentavana palautteena, jotka toimivat työkaluina opetusta ja oppilasten kohtaamista parannettaessa.