KUP1 Veistos Ota kiinni-näyttelyyn

Kivisydän

En muista millä tunneilla tämä työ tehtiin. Tarkoituksena oli kuitenkin viedä se Ota kiinni!- näyttelyyn
Veistoksellani pyriin kertomaan senhetkisistä fiiliksistäni. Onnistuin siinä mielestäni hyvin.

Veistos esittää sydäntä, jonka ydin on kiveä. Liitin työhöni mielessäni kaksi eri lähestymiskulmaa. Toisaalta kivisydän tuo mieleeni kuvan tunteettomasta ja julmasta ihmisestä.  Itsekkyys ja lisääntyvä pahuus on näkyvissä kulttuurimme ja aikamme ihmisitä. Repaleisella sydämellä kuvasin ihmisten sydämentilaa. Maailmassa on rakkautta aivan liian vähän. Tuoreena rakkaus on kuumaa ja roihuavaa, mutta hoitamattomana se saattaa kuihtua ja kärsiä, niin kuin veistoksessani. Jos rakkauden himmennettyä antaa tahdonkin loppua revitään sillä sydämiä lisää ja seurauksista eivät kärsi vähiten lapset. Hoitamattomana ja kivisenäkin sydän on vielä sydän ja se voi toipua. Kunhan vain saa tahtonsa takaisin.
Toinen teoksen sisältämä näkökulma liittyy koko sivuaineen rankkuuteen. Koin olevani hetkittäin aika piipussa töiden ja pitkien päivien = sosiaalisen elämän köyhyyden vuoksi. Iso kivi rinnassani kuvasti suoraan senhetkistä tunnettani. Jos joku painaa sydämellä, niin elämä on raskaampaa. Toisaalta se taas innoittaa luovuutta uusin maustein. Joskus taide on tuskasta tehty. Koen, että luovuuteni kukkii värikkäämmin, kun asiat on hyvin. Silloin nautin tekemisestä. Jos näin ei ole, niin luovuus on silloin enemmänkin purkautumis ja tunteiden "sanallistamiskeino". Joku saattaa pitää siitä syntyneestä taiteesta. Useimmiten minä en.

KUP? Perspektiivipiirustus

Tutustuimme perspektiiviin, joka on geometrinen tapa esittää kolmiulotteinen esine säännönmukaisesti kaksiulotteisessa muodossa. Pääpaino oli kahden pakopisteen perspektiivissä, jossa katsojaan nähden vinilla viivoilla on sama pakopiste. Usein se sijaitsee kuvan ulkopuolella, mikä vaatii riittävän suuren piirustusalustan pakopisteen merkitsemiseksi. Erilaisten perspektiiviharjoitusten jälkeen piirsimme mallista pienen puisen jakkaran. 

Pidin perspektiivipiirustuksesta paljon. Oli mukava asettua aloilleen piirtämään, vaikka... Olisin viihtynyt hiljaisuudessa paremmin. Kurssin aikana opin tuntemaan itseäni paljon. Sain paljon hyviä "ärsykkeitä", jotka herättivät minussa vahvoja tuntemuksia. Tajusin, että samassa tilassa olevien normaaleiden intiimien reviirien lisäksi  on olemassa äänimaailma, joka väärinkäytettynä tunkeutuu armotta kaikkien kuultavaksi, halusivatpa "he" sitä, tai eivät. Omia ajatuksiani paremmin kuulin mm. lemmikkikissojen kuulumiset sairaskertomksineen, puolison kanssa käydyt riidat, mitä hän ja hän sanoi ollessaan viiden vanha, kuinka ihmeellisen samannäköisiä serkukset ovatkaan, josta mummokin sanoi että... jne... Äänisaaste raastoi harmojani, kunnes tajusin eristäytyä. Arvioin, että Peltorit olisivat olleen liian kantaaottava viesti, joten aloin käyttää nappikuulokkeita, joista yritin kuunnella rauhoittavaa musiikkia hiljaisella. Mutta... minulle merkityksetön äänekäs debaatti tunki Bachin preludienkin läpi. Annoin asian sitten olla. Alistuin ja mittasin sisuani kuuntelemalla keskusteluja, joissa ei mielestäni ollut sisältöä. Käsityksini suomalasesta juroudestani vahvistui. Jos ei ole asiaa, niin olisi parempi olla mielummin hiljaa. En rohjennut huomauttaa ärsytyksestäni, koska koin sen olevan niin henkilökohtaista. Mielenkiintoisia pohdiskeluja kävin ilmatilan herruudesta. Kenellä on oikeus määrätä millainen on äänimaisema yleisessä tilassa?

Jakkara

Reenejä

Yhteenveto

Karu tosiasia on, että jonkunasteinen loppuunpalamisen koin tuon rankan kevään aikana. En voi, enkä halua syyttää KUP:peja siitä, vaikka negatiiviset muistoni ovatkin niihin kiteytyneet. Muutenkin täysi kouluvuosi+ 3 iltaa viikosta vienyt työläs sivuaine ja oma henkilökohtainen aikaa vievä kasvuprosessi ajautti minut tilanteeseen, jossa en päässyt lepäämään, vaikka sitä olisin juuri eniten tarvinut. 

Elämäni ei ollut oikein tasapainossa. Koululle annoin ajastani n.2/3. Loput menivät lepoon. Harrastukseni jäivät yhteen lätkävuoroon viikossa, eikä sosiaalista elämää ollut kuin viikonloppuisin. Näin jälkiviisaana voi todeta, että haukkasin liian ison palan kakkua- ts. haukkasin paskaa. Kyllähän sen jo silloin tiesin, mutta sisu ei antanut periksi siirtää osaa hommista tulevaisuuteen. 
  
Kokonaisuudessaan kuvisvuosi oli kuitenkin antoisa. Vaikka se sisältääkin monia ikäviä, tylsiä ja ahdistaviakin muistoja. Alussa motivaationi oli huipussaan, kun luulin, että pääsen tekemään sitä, mistä olen yleensä paljon nauttinut; piirtämään, maalaamaan, muotoilemaan, veistämään... luomaan. Mutta jo parin ensimmäisen viikon jälkeen totuus valkeni minulle karvaana. Yksittäisiin töihin käytettävä aika demojen puitteissa on 1-2h. Se oli siis kaikkea muuta, mitä olin kuvitellut. Se ei ollutkaan taiteen tekemistä ja luovia prosesseja, vaan työlästä tekniikoiden opettelua tappotahdilla, harjoitusten, luonnosten ja töiden HUTILOINTIA. Hyvin pian oma vaatimustaso laski alle välttävän ja samalla motivaatio. Lukion valinnaisten kuviskurssien anti oli niin laaja, että tällä kurssilla uusia tekniikoita tuli esille varsin vähän. Toki nyt pureuduimme nissä hieman syvemmälle. Didaktiikkaa kurssit sisälsivät vain hitusen, jos lainkaan. 

Kurssien aikana työt ja tapahtumat herättelivät koko tunneskaalani, onneksi välissä oli mielenkiintoisia ja palkitseviakin tapahtumia, mutta varsinkin Joulun jälkeen opiskelu oli tervanjuontia. Tunneilla viihtyminen oli haastavaa, kun en naisenemmistössä päässyt oikein samalle aaltopiuudelle juttujen kanssa. Sähläykset aikataulutusten kanssa ärsyttävt melkein yhtä paljon kuin- anteeksi! lörpöttelevät akat. Luulen, että olisin nauttinut ja saanut paljon enemmän irti, jos sivuaineeni olisi ajoittunut jollekin rauhallisemmalle vuodelle. 

Kesäloman koittaessa olin niin poikki, että en edes harkinnut portfolion kokoamista. Seuraavana syksynä aihe ahdisti niin paljon, etten päässyt kokoamisessa töiden selaamista ja dokumentointia pidemmälle. Pikkuhiljaa päässä takova ajatus portfolin kasaamisesta vaimeni noustakseen hetkittäin pinnalle ikävänä muistutuksena keskenjääneestä työstä. Nyt viimeinkin vajaan kahden vuoden jälkeen sain otettua itseäni niskasta kiinni ja kokosin työt muistitikulta ja luonnoksista (sähköposteista, koulun verkosta, arkistoista jne.). 

Tuo rankka vuosi koetteli henkistä kanttiani toden teolla. Hetki meni jaloille nousemiseen, toipuminen jatkuu osin vieläkin. Olen kitollinen siitä, että nuo tapahtumat pysäyttivät minut. Tuon pysäyttävän, vuoden seinään juoksun jälkeen olen ollut vahvempi, tunnen rajani ja itseni paremmin. Pidemmällä aikavälillä tarkastettuna saamani henkinen pääoma on ollut huikeaa. Ehkä todellinen aikuistuminen tapahtui juuri tämän prosessin aikana.

Kiitos opettajille opista, kärsivällisyydestä ja vivahteikkaasta vuodesta. Ironisesti sanonkin, että harmaalla on yllättävän monta eri sävyä. 

-Kaarlo- (ihminen)